tiistai 30. elokuuta 2016

Rannelan Frau - erilainen natsisaksakuvaus

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
232 s.

Fraun takakansi kysyy: "Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?"

Vaikka pyöveli ei kuulu lempisanoihini eikä takakansiin aina ole uskominen, on Fraun kertomus nimenomaan kertomus Frau Heydrichista, Linasta, joka oli Prahan teurastajaksi kutsunut SS-upseerin uskollinen vaimo.

Kirja pallottelee kahdessa tasossa: on 1940-luku, jossa Lina pitää käsissään perheensä ohjaksia, hän jopa pitää itseään sinä, joka houkutteli miehensä niinsanotulle natsiuralle. Lina on määrätietoinen, ylpeä ja aatteellinen kansallissosialisti. Hän nauttii siekailematta upeasta linnasta kotinaan sekä määrättömästä palveluskunnasta. Toisaalla on 1980-luvun puoliväli, jolloin toimittajaksi esittäytyvä Erich tulee tekemään vanhuudenpäiviään yksin elävästä Linasta henkilöjuttua aikeenaan kirjoittaa tästä rehellinen elämäkerta.

Elämästä Natsi-Saksaan liitetyillä sudeettielueilla Böömissä ja Määrissä, eli nykyisessä Tsekissä en ole lukenut ennen romaaniakaan, ja yhdenlaista koukkua kirjaan tuo myös Heydrichin perheen elämän rinnalla kulkevien prahalaisten elämän kuvaukset. Maan alla kun suunnitellaan Englannin johdolla Heydrichin salamurhaa. Kuvaukset eivät mässäile kamaluuksilla, murhilla ja keskitysleireillä, mutta Rannelan ratkaisut toimivatkin inhorealistista kuvausta paremmin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus paitsi elämästä 1940-luvun Tsekissä, myös siitä, millaisia voimia historiaan jääneiden miesten takana on saattanut toimia. Rannelan kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa hänen paneutuneen aiheeseen huolella - ovathan Lina ja Reinhard Heydrich todellisia henkilöitä. Rannela kuvaa myös hienosti Linaa vanhana naisena, joka omien sanojensa mukaan ei kadu mitään.

Ainoa miinus onkin kerronnan ajoittainen kankeus. Tämä tulee esiin lähinnä 1980-luvulle sijoittuvissa osioissa, joissa kielenkäyttö tuntuu ajoittain kömpelöltä. Ylipäätään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvissa luvuissa en juuri kiinnittänyt huomiota kieleen - kuten hyvä onkin! - mutta luvuissa Erichistä ja vanhasta Linasta kieli toisinaan kiinnitti huomiota. Kenties kyse on vain siitä, että kirjan olisi voinut lukea hioen vielä kerran lävitse. Esimerkiksi sivulta 101 löytyy seuraava kappale: " Mistään muusta hän ei puhuisi niin mielellään kuin Schlossin puutarhasta. Kunpa he voisivat kävellä tiluksilla, Lina esittelisi paikkoja mielellään. He voisivat poimia luumuja ja kirsikoita suoraan puusta ja istua suihkulähteelle lepäämään. Jos vieras pysyi ratsailla, Lina veisi tämän mielellään metsästämään."

Frau on kuitenkin hieman erilainen kirja Natsi-Saksasta, eivätkä Heydrichien kohtalot olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kirjan luki nopeasti ja mielenkiinnolla! Kirjassa ei liikaa selitelty historiallisia tapahtumia, vaan niitä tiputettiin lukijalle luontevasti - kuten sotatapahtumat ja Wannseen konferenssi. Myös salamurhan suunnittelun ja toteuttamisen kuvaus ovat kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa oppi vähän uuttakin!

lauantai 20. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



Kuka on Lempi? Sitä lähtee Rytisalo raottamaan esikoisromaanissaan, joka koostuu kolmesta osasta. Ensin Lempistä kertoo Viljami, Lempin aviomies. Sitten ääneen pääsee Viljamin ja Lempin kotitilan piikatyttö Elli ja lopuksi Lempin kaksossisko Sisko. Eletään 1940-lukua Lapissa, on sota, joka kuitenkin jää etäiseksi taustajylyksi - ainakin siihen saakka, kunnes saksalaiset lähtevät vetäytymään kohti pohjoista. On kolme naista ja yksi mies sekä tragedia, joka valkenee lukijalle vähitellen. Lempi on kadonnut, mutta minne?

Kaikkien kolmen kertojan äänet ovat hieman erilaiset, vaikka Rytisalo kirjoittaakin lyyrisen kauniisti halki kirjan. Runollisuus ei kuitenkaan ole ylitsevuotavaa, vaan luontevaa. Rytisalo kertoo mielestäni tarinaa hienosti niin, ettei kaikkea tarvitse sanoa ääneen, Lempin kohtalokin tavallaan tulee ilmi lauseiden ja rivien väleissä. Osittain siinä on myös romaanin kauneus - juuri tällainen tyyli erottaa Lempin tapaiset romaanit historiallisen romaanin tai kaksi vuosittain markkinoille puskevista kirjailijoista, vaikka sinänsä tarinat eivät aina olekaan erilaisia. Erilaista on se, miten tarina kerrotaan.

Lempi on paras tänä vuonna lukemani kirja, suosittelen sitä siis vahvasti!

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Lukulukko - ja avain



Yleensä luen yhden kirjan 1-2 viikossa, joskus nopeammin. Parina viime vuonna muun muassa Helmetin lukuhaaste sekä muuttuvat elämäntilanteet - ja ihanat kirjat! - ovat saaneet minut lukemaan noin 50-60 kirjaa vuodessa, kun taas aiemmin luin noin 30 kirjaa vuodessa. Paljonhan siihen mahtuu.

Ja mahtuuhan siihen myös niitä tilanteita, jolloin lukeminen ei vain yhtään rullaa. Ei rullaa, vaikka kiinnostustakin olisi. Jonkinlaisessa lukossa olinkin lukemisen suhteen toukokuun lopulta tähän kesä-heinäkuun vaihteeseen. Voi tietysti olla, että nyt tilanne taas palautuu ongelmalliseksi, mutta sen näkee.

Aloitin kyllä lukea monia kirjoja, mutta jätin kaiken kesken. Osan jätin kesken sivulla 10, osan sivulla 350 (kuten Kate Mortonin Paluu Rivertoniin). Yritin etsiä lyhyitä ja pitkiä kirjoja, joista innostua, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi.

Onneksi sitten bongasin kirjastosta uutuushyllystä J. Ryan Stradalin vastasuomennetun romaanin Keskilännen keittiöt. Se vangitsi ensin kauniilla kannellaan ja sitten kiinnostavalla sisällöllään. Kirjan novellimaisissa luvuissa kerrotaan milloin kenenkin ihmisen elämästä, johon jotenkin aina liittyy Eva Thorvald, salaperäinen ja superlahjakas kokki, joka järjestää tuhansien dollarien arvoisia illallisia, joille on vuosien jono. Kuka Eva on, kuka hän saattaa olla, kenen kaikkien elämään hän vaikuttaa ja miten hänestä tuli mestarikokki? Kirja on mukavan kepeä muttei liiaksi viihteellinen. Keskilännen keittiöt muistutti muun muassa Maria Semplen Missä olet Bernadettea  sekä David Nichollsin Kaikki peliin -kirjaa.

Keskilännen keittiöt oli siis nopeasti luettava hauska, ironinen mutta myös hyvän juonen ja rakenteen sisältänyt kirja, jossa oli erityisesti puhe ruoasta. Tavallaan oivallinen kesäkirja! Vaikkakin joillekin kesäkirjoja ovat klassikoit, toisille taas kylmäveriset dekkarit. 

Nyt lähden taas etsimään hyvää luettavaa...


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Että tuntisin eläväni



Joskus harhailu kirjaston hyllyjen välissä kannattaa, jopa novellihyllyn luo eksyminen.

En ole novelli-ihminen, vaikka joitain hyviä kokoelmia olenkin lukenut (lähinnä siis Petri Tammisen novellit sekä Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin ovat miellyttäneet). Toisinaan käyn kuitenkin tuijottamassa novellihyllyäkin, ja jokin aika sitten silmiini osui Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni (WSOY 2013). En ollut aiemmin kuullut kirjasta enkä lukenut Variksen kirjoja.

Hieman alle 200-sivuinen teos upotti minut oikeastaan heti. Tarinat kulkevat 1920-luvulta nykypäivään ja ilahduttavasti ne liittyvät löyhästi toisiinsa. Tarinoiden henkilöt kuuluvat samaan sukuun - olkoonkin, että toisinaan menin kyllä sekaisin lapsissa, tädeissä, isissä ja sukulaisuussuhteissa kaiken kaikkiaan. Kovinkaan olennaista se ei aina ollut kuitenkaan.

Tarinat kertovat ajastaan, 1920-luvun todellisuudesta ja sodasta palaavista miehistä 1940-luvun puolivälissä, suurista ikäluokista ja niin edelleen. Yhteistä kaikille tarinoiden ihmisille on, että pohjimmiltaan suku on paras ja pahin, jokainen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ukkospilvenä taivaanrannassa on silti aina kuolema. Se tulee onneksi ja valitettavasti, se helpottaa ja tulee aivan liian varhain. Iloluonteisuudesta Että tuntisin eläväni -kokoelmaa ei tosiaan voi syyttää, mutta kuolemaa todellisempaa on silti se, että ihminen on ihminen kaikkina aikoina. Haaveet toteutuvat vain harvoin. Yhteiskunnan asettamat odotukset ja nopeasti hiipuvat onnenhetket ovat meidän kaikkien ristiksi kannettavaksi laitettu.

Että tuntisin eläväni oli paras tänä vuonna lukemani kirja. Sen myötä aion myös ehdottomasti lukea lisää Variksen tuotantoa. Teos sai minut monin tavoin mietteliääksi. Se sai toki miettimään suuria asioita kuten rakkautta ja kuolemaa, sukulaisuutta ja sen sellaista. Realistisissa ihmiskohtaloissa pitkin vaikkapa viimeisen sadan vuoden historiaa on jotain sellaista voimaa, joka saa minut kääntämään sivua kerta toisensa jälkeen. Se jos mikä on minun genreni.


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Viimeaikojen luettuja

Alkuvuoden aikana on tullut luettua aika pino kirjoja - Goodreadsin mukaan yhteensä noin 6000 sivua - jotka ovat vieneet eri aikoihin ja paikkoihin.

Usein lukiessa käy niin, että sattumalta pienen ajan sisällä luetut kirjat jotenkin liittyvät kovasti toisiinsa. Tai kenties kyse on siitä, että vielä mielessä olevista kirjoista alkaa muuten vain löytämään yhtäläisyyksiä. Omalla kohdallani huomasin noin kuukausi sitten saaneeni jo jotakuinkin yliannostuksen toisesta maailmansodasta Englannin kontekstissa. Yritin alkaa lukea Jos saat tämän kirjeen sekä Hävityksen jumala -romaaneja, kun koko aihe alkoi tökkiä pahasti. Nuo romaanit jäänevät siis määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Vaikka en minä siellä toisen maailmansodan Englannissa nyt niin kamalasti ole ollut. Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaani sekä Sadie Jonesin Kotiinpaluu tulivat luetuksi maaliskuussa, ja niiden maisemat olivat mielessäni niin kovin samanlaiset. Ehkäpä aihepiiri ei vielä tulloin pursunnut korvistani ulos, sillä molemmat kirjat olivat todella mainioita lukukokemuksia. Atkinsonin kirjan idea on verraton, ja se on vieläpä toteutettu niin, että pokkarina luetun kirjan kaikki 600 sivua olivat aivan perusteltuja. Sattuman merkitystä ei ole aiemmin käsitelty näin ansiokkaasti, minkä tietysti ovat huomanneet miljoonat muutkin kirjan lukijat.

Sadie Jonesin romaani taas vei 1950-luvulle, ja kirjan intensiivinen kerronta sai miettimään epäoikeudenmukaisuutta. Hetken aikaa olinkin valmis alleviivaamaan, kuinka kaikkein suurinta vääryyttä tai muutoin suurinta epäkohtaa maailmassa edustaa nimenomaan epäoikeudenmukaisuus. On se sitten kahden ihmisen välisessä suhteessa tai valtioiden valtapolitiikassa tai siirtomaa-ajan alistussuhteissa - tai missä tahansa! Kirjan magiikka on jo hieman haalistunut, mutta epäoikeudenmukaisuutta en siedä vieläkään. Kotiinpaluu oli niin mukaansatempaava romaani, että nyt luettavana on hänen aiempi romaaninsa Ehkä rakkaus oli totta.

Näiden kahden ohella olen lukenut kyllä muitakin kirjoja, joskin ne eivät ole tehneet yhtä lähtemättömiä vaikutuksia. Toni Morrisonin Armolahja oli lukupiirimme kirjana muutama viikko sitten, ja perään luin toisen Morrisonin, Luoja lasta auttakoon. Epäoikeudenmukaisuus on niissä ainakin yhtenä alateemana, ihmisyyden ja etnisyyden lisäksi esimerkiksi, mutta tyyliltään ne olivat hämmentävän erilaisia lukukokemuksia. On oikeastaan hankalaa uskoa, että ne todella ovat saman kirjailijan tuotantoa. Armolahja oli minulle hieman raskassoutuinen kuvaus orjuudesta ja rakentuvasta USAsta 1600-luvulla, Luoja lasta auttakoon taas puheenvuoro onnellisen lapsuuden puolesta näennäisesti paljon kepeämmällä tyylillä ilmaistuna. Molemmat ovat toki lukemisen arvoisia, ja Morrison on gloriansa ansainnut näillä uusillakin kirjoillaan.

Niin paljon kuin yleensä luenkin kotimaista kirjallisuutta, viime aikoina tätä sarjaa ovat edustaneet vain Heidi Köngäksen Hertta (aiheensa puolesta superkiinnostavaa), Marjut Helmisen erikoisromaani Appelsiinilehto (kirja-arvostelua varten - kohtuullinen kokemus sekin) sekä Hellevi Salmisen nuorille aikuisille suunnattu Hello, I love you. Näistä viimeisin oli kirjana ehdottomasti onnettomin. Muutaman Goodreadissa olevat arviot kirjasta tiivistävät minunkin ajatukseni. Kirjan homoseksuaalisuusteema on toki kiinnostava, mutta aiheen käsittely on vanhanaikaista, päälleliimattua ja masentavaa. Sääli, tuskin Salminen aivan niin halusi sanoa.

Kotimaisen kirjallisuuden parissa elämäni tässä kuitenkin jatkuu ainakin osittain. Vapun jälkeen lukupiirimme keskustelee vähän kepeämmästä kirjallisuudesta, kun ruodittavana on Enni Mustosen Paimentyttö.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Minä Neljäntienristeyksessä

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys sai ilmestyttyään valtavasti suitsutusta, alkaen Helsingin sanomien ylistävästä arviosta. Kirjaa hehkutettiin blogeissa ja somessa, kirja sai palkintoehdokkuuksia (kuten Finlandia- ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkuus). Youtubessa näkyi kirjan mainos. Ensimmäinen kirjamainos, jonka olen koskaan nähnyt Youtubessa.

Itse en lukenut kirjaa vielä ilmestymisviikolla, mutta saman syksyn aikana kuitenkin, kun satuin saamaan sen pikalainana kirjastosta - Neljäntienristeystähän ei vieläkään oikeastaan näy kirjaston hyllyssä. Sitä onkin myyty kymmeniä tuhansia. Nyt Kinnunen on julkaissut toisen romaaninsa, Lopotin, jota on arvioissa pidetty esikoistakin parempana. Kinnusen haastattelu Ylen aamutv:n Aamun kirja -osiossa muutama viikko sitten olikin lähinnä Sepon ja Nadjan kehufanfaari.

Kuulun lukijoihin, jotka joskus pitävät kehutuista kirjoista ja joskus eivät syty niille ollenkaan. Jos kirja onnistuu saavuttamaan suuren suosion, olen jo valmiiksi sen suhteen aika varauksellinen, ja aikoinaan lähdin lukemaan Neljäntienristeystäkin katsoakseni, mikä siinä oli niin ihmeellistä ja suitsutuksen arvoista.

Saatan olla Suomen ainoa kyseisen kirjan lukenut ihminen, joka ei löytänyt kirjasta sitä kaikkea, johon muut ovat ihastuneet. Kirja oli mielestäni hyvä, totta kai se oli hyvä eikä huono, mutta en nähnyt siinä sellaista, mikä olisi erottanut sen aika monesta muusta kirjauutuudesta. Kirjassa oli kiinnostavia hahmoja ja aineksia, mutta ei se silti yltänyt lempikirjojeni joukkoon. En ymmärtänyt joukkohysteriaa. 

Kuva: Turun kaupunginteatteri.


Jostain näiden mietteiden keskeltä lähdin katsomaan Turun kaupunginteatterin sovitusta Neljäntienristeyksestä. Tiesin tarinan, muttei minulla ollut kovinkaan ihmeellisiä odotuksia näytelmästä. Teatteri ei varsinaisesti ole leipälajini - odotin hyvää näytelmää, odotin mielenkiinnolla eniten sitä, miten kirjan lukuisat aikatasot olisi saatettu lavalle.

Neljäntienristeyksen näytelmäversio pääsikin yllättämään minut. Ne asiat, jotka näin itse kirjassa puutteeina, oli saatu muutettua näyttämöllä hyvään ja loogiseen muotoon. Kätilö-Mariasta oli tehty läsnä oleva traaginen hahmo (kun kirjassa hän jäi minusta hyvin irralliseksi ja jopa turhaksi), Johanneksen hahmo kasvoi uusiin mittoihin (joita en muista kirjassa nähneeni), Kaarinan ja Lahjan maailmojen erillisyys korostui. Eri ajat 1900-luvun alusta alkaen oli saatettu sulaan sopuun. Lava antoi mahdollisuuden näyttää yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä, jotka romaanissa olivat hankalammin havaittavissa.

Kirjan tapahtumat saivat muodon, joka tuli minulle iholle aivan toisella tavalla kuin kirja. Ehkä kyse oli siitä, että kirjalta odotin hehkutuksen myötä kamalasti, mutta teatterisovituksella en ollut asettanut oikein mitään odotuksia? Kenties. Olenko sittenkin enemmän visuaalinen kuin tekstuaalinen ihminen? Niin tai näin, alkuperäisteos oli saatu dramatisoitua muotoon, joka sykähdytti minua enemmän kuin kirja - ja joka sai minut kiinnostumaan kirjan lukemisesta uudelleen. Uudelleen sitten joskus, ei nyt heti. 

Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys-näytelmä oli vaikuttava ja koskettava esitys kirjastakin tutuista teemoista: katkeruudesta, omasta tiestä, hyväksymisestä, ihmisten välisistä suhteista ja kommunikoinnin vaikeudesta. Samalla lavalla Neljäntienristeys oli omissa silmissäni paljon romaania melankolisempi. Kenties Tommi Kinnusen paikoin lakoninen ja toteava tyyli antoi lukijan ja romaanihahmojen väliin etäisyyttä, joka oli näyttämöllä muutettu aivan uuteen uskoon. Maailma kehittyy ja muuttuu moniarvoisempaan suuntaan, mutta erityisesti Onnin ja Lahjan traagiset hahmot loivat katsojan ylle vain vähän valoa. 

torstai 11. helmikuuta 2016

Luettavana Tulevaisuuden arabi

Syyria on uutisissa päivittän. Viimeksi tänään luin Ylen uutissivuilta arvion, jonka mukaan nyt käytävän Syyrian sodan aikana jopa 11 % syyrialaisista on kuollut tai haavoittunut. Sehän on aivan järkyttävä määrä!

Pohjois-Afrikan Libya taas viihtyi uutisotsikoissa enemmän pari-kolme vuotta sitten. Se oli yksi niistä maista, joihin alkuvuodesta 2011 alkanut arabikevät yletti vallankumousvoimansa, ja Libyan presidentti Gaddafi syrjäytettiin uuvuttavien taisteluiden jälkeen. Vaikka kansanjoukot vaativat vuonna 2011 Libyaa uudistumaan, maa on ajatunut omaan väkivallan kierteeseensä.



Näiden molempien alueiden lähihistoria tulee uudella tavalla tutuksi Riad Sattoufin sarjakuvateoksessa Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984) (WSOY 2015, suomentanut Saara Pääkkönen). En lue sarjakuvia juurikaan, joten en osaa arvioida teosta sarjakuvien genressä - teen sen siis yleisemmässä kirjallisuuden ja kertomusten genressä.

Tulevaisuuden arabi on, nimensä mukaisesti, kuvaus Riad-pojan lapsuudesta ensin Libyassa ja sitten Syyriassa. Riad on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin lapsi, jonka valloittavat vaaleat hiukset hurmaavat siellä, missä hän kulkee. Riad opettelee arabiaa, Jumala muuttuu laulaja Georges Brassensin hahmoksi ja ystävyyksiä solmitaan hieltä tuoksuvien ikätoverien kanssa.

Teos käsittelee totta kai myös Libyan ja Syyrian diktatuureja 1970-1980-lukujen vaihteessa, ja siinä sivussa kerrotaan hieman enemmänkin maiden tilanteesta: historiasta, uskonnollisista valtasuhteista ja niin edelleen. Ennen muuta se on kuitenkin tarina Riad-pojasta, jolla ei oikeastaan tunnu olevan selvää kotimaata. Kirja on kiinnostava paljosti siksi, että se tarjoaa nimenomaan lapsen näkökulman. Gaddafi on komea, linja-auton lattiassa on niin suuret kolot että matkan edistymistä voi seurata katsomalla maan kamaraa.  Passintarkastajat ovat suuria ja pelottavia, äidit syövät isiltä jääneet tähteet, leikkisotilaat ovat syyrialaisia, kuolleet vastustajat israelilaisia. Juutalainen on haukkumasana. 

Lapsen näkökulma on kiinnostava ja selittelemätön, mikä tekee tarinasta raikasta luettavaa. Minulle heräsi toki mieleen monia kysymyksiä, joille kirja ei tarjoa vastausta. Riadin perheen kohdalla kiinnitin kenties kaikkein eniten huomiota ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän suhteeseen. Heillä kun tuntuu olevan kovin eri käsitykset lastenkasvatuksesta, uskonnosta ja muusta. Miten Riadin äiti, mitä ilmeisimmin emansipoitunut moderni ranskalainen nainen, suostuu asumaan Syyriassa ja Libyassa torakkaisissa läävissä - rakkaudesta? Koska tarina on kerrottu pienen Riad-pojan näkökulmasta, ei tätä teemaa käsitellä sen enempää kuin miltä se korkeintaan lapsen mielissä näyttäytyy. Ja lasta toki kiinnostavat enemmän leikit kuin syvällisemmät kysymykset vanhempien identiteeteistä.

Kirjalle on tulossa jatko-osa ja odotan sitä innolla! Tulevaisuuden arabi oli mitä ajankohtaisinta luettavaa, se nauratti monesti ja sai mietteliääksi useammin.