perjantai 21. lokakuuta 2016

Ranskalaista kirjallisuutta jälleen

Ajattelin kirjoittaa vähän aikaa sitten lukemastani romaanista, mutta se on nopeasti tehty. David Foenkinoksen romaani Nainen, jonka nimi on Nathalie päätyi luettavaksi vajaa kuukausi sitten kirjaston palautettujen hyllystä. Ystäväni oli lukenut sen aiemmin, ja kirjan nimi oli vilahtanut jossain keskustelussa. 

Kirja oli viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Joskus sekin on arvo. Sen sijaan kirjan juoni oli äärimmäisen mitäänsanomaton ja ennalta-arvattava, pelkkä takakannen lukeminen riitti loppuratkaisun arvaamiseen. Sen sijaan kirjan kerronta oli näppärää ja ironisesti humoristista. Ensisijaisesti juuri kerronnasta (ja suomennoksesta!) voisinkin antaa kirjalle pisteiksi 3/5. Tämä oli niitä kirjoja, jotka ovat kirjastossa tavallisten romaanien joukossa, mutta aivan yhtä hyvin se olisi voinut olla myös romantiikka-hyllyssä.

Lokakuu on edennyt loppupuoliskolleen, olen elellyt 90-luvun maailmassa. Toissapäivänä lenkkipolulta löytyi vielä aineksia kokonaiseen luonnonkukkakimppuun. On luonto ihmeellinen! Kunhan se ei kerro liikoja ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta.



Tuli myös mietittyä, miten on tullut viime vuosina kyllä luettua ranskalaista nykykirjallisuutta - useimmiten juuri tällaista melko kepeää, näpsäkkää ja hiukan romanttista. Punaisen muistikirjan nainen, Lukija aamujunassa, Anna Gavaldan kirjat ja niin edelleen. Toisaalta myös Michel Houellebecqiä, tuota yhteiskunnallisempaa ja joskus aikalailla ihmisvihaistakin kirjailijaa. Sen sijaan Ranskan naapurimaan Saksan nykykirjallisuus on minulle täysin vierasta. Suomennetaanko saksankielistä kirjallisuutta jotenkin vähemmän, saako se vähemmän palstatilaa lehdissä ja blogeissa, vai mistä on kyse? Hyviä ehdotuksia saksalaisesta nykykirjallisuudesta otetaan vastaan :)

Luettavana oli siis:
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Alkuteos La délicatesse (suom. Pirjo Thorel)
Gummerus 2011, 265s.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Grönroosin Tuulen suku

Toissaviikolla kirjastosta tarttui mukaan vastailmestynyt Satu Grönroosin romaani Tuulen suku. Kirja on itseasiassa itsenäinen jatko-osa Grönroosin edelliseen romaaniin Lumen syli, jota en kuitenkaan ole lukenut. Minulle kirja oli siis todellakin hyvin itsenäinen, enkä koe että se olisi haitannut lukukokemustani mitenkään.

Ollaan keväässä 1974, jossa 13-vuotias Helmi joutuu vaikeaan tilanteeseen. Hän haluaisi vain harjoitella Abba-esitystä ystävänsä Mervin kanssa, mutta äiti lähtee omille teilleen, ja Helmi jää kaksin pikkusiskonsa Sofian kanssa. Lähiökerrostalon asuntoon tulee kummallinen mustapukuinen nainen. Kunnallisesta kodinhoidosta kenties?

Tuulen suku on tarina siinä, miten nuori tyttö joutuu hänelle kohtuuttoman vastuun alle ja miten Helmi haluaisi vain elämäänsä turvallisen välittävän aikuisen. Kerrostalon väestä onkin apua, eivätkä äidittömät ja isättömät tytöt jää vain oman onnensa nojaan. Kirjassa on jotain maagista, vaikka omalla tavallaan se pureutuukin tavalliseen arkeen. Myös salaperäisen Naisen ja äidin kohtalot selviävät kirjan lopulla.

Kirjan tunnelma on hieman maagillisen outo, kuten sanoin, mutta samalla ikkunan takana on alkamassa kuuma kesäloma, Abba soi ja naapurin mummolta saa aina puolukkamehua. Oman mausteensa romaaniin tuo ehdottomasti Grönroosin lyyrinen kieli, jossa ei ole mitään liikaa. Lukijan pitää yhdistellä asioita itsekin, mikä on miellyttävää.

En tiedä, tulenko lukemaan Helmin perheen aiemmista vaiheista kertovaa Lumen syliä, mutta tämä kirja oli mukavaa ja nopeaa luettavaa olematta kuitenkin mitenkään viihteellistä. 

Satu Grönroos: Tuulen suku.
Atena 2016, 216s.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Ennen päivänlaskua ei voi - vaihtoehtoinen peikkohistoria


Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi palkittiin vuonna 2000 kirja-Finlandialla, ja tänä syksynä se päätyi lukupiirimme luettavaksi. Kirja tuo eteemme nuoren valokuvaajan, homomies Mikaelin, hänen tuttavapiiriään, pari saman kerrostalorapun asukasta sekä peikon. Mikael löytää pihaltaan pienen karvaisen olion, jonka hän päättää ottaa uteliaisuuttaan hoiviinsa.


Sinisalo kirjoittaa peikoille historian, jossa laji on tunnustettu ja tunnettu, mutta vain harvoin nähty. Uuden vuosituhannen alussa jotain odottamatonta saattaa kuitenkin olla tapahtumassa.

Kirjan teemoja on erityisesti ihmisen ja luonnon suhde, mitä korostaa vieläpä Mikaelin toiminta nimenomaan mainosvalokuvaajana. Lukupiirissämme kirja oli luettu ja sen teemat herättivät paljon keskustelua muun muassa eläinten älykkyydestä kuin myös suomalaisista homomaailman kuvauksista. Lisäksi kirjan muoto kiinnosti: näkökulmahenkilöt vaihtelivat luontevasti, minkä vastapainona oli oikeita ja keksittyjä lainauksia niin sanotusta peikkohistoriasta. Tällaisen intellektuaalisen tason tuominen kirjaan oli kiinnostavaa, vaikka toteutus ei aina miellyttänytkään liian pitkine lainauksineen.

Sinisalo on muutoin kirjoittanut paljon scifiä, mikä ei ole ollenkaan oma genreni. Tällainenkin vaihtoehtotarina on hieman siinä rajoille omien mieltymysteni suhteen. Kirjan teemat olivat kuitenkin mielestäni tärkeitä, ja omalla tavallaan kirja on kestänyt aika hyvin aikaa, vaikka toisaalta 16 vuoden takaisen kirjoitusajankohdan välillä aina huomaakin. Kirjassa oli myös erittäin vahva nuortenkirjan tuntu, jota en osaa ihan tarkalleen paikantaa. Ennen päivänlaskua on  ollut monille lukio- ja yläasteikäisille tärkeä kirja 2000-luvun alussa, ja kirja on ollut monilla kirjasuosituslistoilla. Koska itsekin olen tuohon aikaan lukenut todella paljon kirjoja, onkin hieman jännittävää, että tämä on jäänyt minulta teinivuosina lukematta. 14-vuotias Essi olisi luultavasti pitänyt tästä paljon enemmän kuin tämä 29-vuotias versio.

tiistai 30. elokuuta 2016

Rannelan Frau - erilainen natsisaksakuvaus

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
232 s.

Fraun takakansi kysyy: "Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?"

Vaikka pyöveli ei kuulu lempisanoihini eikä takakansiin aina ole uskominen, on Fraun kertomus nimenomaan kertomus Frau Heydrichista, Linasta, joka oli Prahan teurastajaksi kutsunut SS-upseerin uskollinen vaimo.

Kirja pallottelee kahdessa tasossa: on 1940-luku, jossa Lina pitää käsissään perheensä ohjaksia, hän jopa pitää itseään sinä, joka houkutteli miehensä niinsanotulle natsiuralle. Lina on määrätietoinen, ylpeä ja aatteellinen kansallissosialisti. Hän nauttii siekailematta upeasta linnasta kotinaan sekä määrättömästä palveluskunnasta. Toisaalla on 1980-luvun puoliväli, jolloin toimittajaksi esittäytyvä Erich tulee tekemään vanhuudenpäiviään yksin elävästä Linasta henkilöjuttua aikeenaan kirjoittaa tästä rehellinen elämäkerta.

Elämästä Natsi-Saksaan liitetyillä sudeettielueilla Böömissä ja Määrissä, eli nykyisessä Tsekissä en ole lukenut ennen romaaniakaan, ja yhdenlaista koukkua kirjaan tuo myös Heydrichin perheen elämän rinnalla kulkevien prahalaisten elämän kuvaukset. Maan alla kun suunnitellaan Englannin johdolla Heydrichin salamurhaa. Kuvaukset eivät mässäile kamaluuksilla, murhilla ja keskitysleireillä, mutta Rannelan ratkaisut toimivatkin inhorealistista kuvausta paremmin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus paitsi elämästä 1940-luvun Tsekissä, myös siitä, millaisia voimia historiaan jääneiden miesten takana on saattanut toimia. Rannelan kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa hänen paneutuneen aiheeseen huolella - ovathan Lina ja Reinhard Heydrich todellisia henkilöitä. Rannela kuvaa myös hienosti Linaa vanhana naisena, joka omien sanojensa mukaan ei kadu mitään.

Ainoa miinus onkin kerronnan ajoittainen kankeus. Tämä tulee esiin lähinnä 1980-luvulle sijoittuvissa osioissa, joissa kielenkäyttö tuntuu ajoittain kömpelöltä. Ylipäätään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvissa luvuissa en juuri kiinnittänyt huomiota kieleen - kuten hyvä onkin! - mutta luvuissa Erichistä ja vanhasta Linasta kieli toisinaan kiinnitti huomiota. Kenties kyse on vain siitä, että kirjan olisi voinut lukea hioen vielä kerran lävitse. Esimerkiksi sivulta 101 löytyy seuraava kappale: " Mistään muusta hän ei puhuisi niin mielellään kuin Schlossin puutarhasta. Kunpa he voisivat kävellä tiluksilla, Lina esittelisi paikkoja mielellään. He voisivat poimia luumuja ja kirsikoita suoraan puusta ja istua suihkulähteelle lepäämään. Jos vieras pysyi ratsailla, Lina veisi tämän mielellään metsästämään."

Frau on kuitenkin hieman erilainen kirja Natsi-Saksasta, eivätkä Heydrichien kohtalot olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kirjan luki nopeasti ja mielenkiinnolla! Kirjassa ei liikaa selitelty historiallisia tapahtumia, vaan niitä tiputettiin lukijalle luontevasti - kuten sotatapahtumat ja Wannseen konferenssi. Myös salamurhan suunnittelun ja toteuttamisen kuvaus ovat kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa oppi vähän uuttakin!

lauantai 20. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



Kuka on Lempi? Sitä lähtee Rytisalo raottamaan esikoisromaanissaan, joka koostuu kolmesta osasta. Ensin Lempistä kertoo Viljami, Lempin aviomies. Sitten ääneen pääsee Viljamin ja Lempin kotitilan piikatyttö Elli ja lopuksi Lempin kaksossisko Sisko. Eletään 1940-lukua Lapissa, on sota, joka kuitenkin jää etäiseksi taustajylyksi - ainakin siihen saakka, kunnes saksalaiset lähtevät vetäytymään kohti pohjoista. On kolme naista ja yksi mies sekä tragedia, joka valkenee lukijalle vähitellen. Lempi on kadonnut, mutta minne?

Kaikkien kolmen kertojan äänet ovat hieman erilaiset, vaikka Rytisalo kirjoittaakin lyyrisen kauniisti halki kirjan. Runollisuus ei kuitenkaan ole ylitsevuotavaa, vaan luontevaa. Rytisalo kertoo mielestäni tarinaa hienosti niin, ettei kaikkea tarvitse sanoa ääneen, Lempin kohtalokin tavallaan tulee ilmi lauseiden ja rivien väleissä. Osittain siinä on myös romaanin kauneus - juuri tällainen tyyli erottaa Lempin tapaiset romaanit historiallisen romaanin tai kaksi vuosittain markkinoille puskevista kirjailijoista, vaikka sinänsä tarinat eivät aina olekaan erilaisia. Erilaista on se, miten tarina kerrotaan.

Lempi on paras tänä vuonna lukemani kirja, suosittelen sitä siis vahvasti!

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Lukulukko - ja avain



Yleensä luen yhden kirjan 1-2 viikossa, joskus nopeammin. Parina viime vuonna muun muassa Helmetin lukuhaaste sekä muuttuvat elämäntilanteet - ja ihanat kirjat! - ovat saaneet minut lukemaan noin 50-60 kirjaa vuodessa, kun taas aiemmin luin noin 30 kirjaa vuodessa. Paljonhan siihen mahtuu.

Ja mahtuuhan siihen myös niitä tilanteita, jolloin lukeminen ei vain yhtään rullaa. Ei rullaa, vaikka kiinnostustakin olisi. Jonkinlaisessa lukossa olinkin lukemisen suhteen toukokuun lopulta tähän kesä-heinäkuun vaihteeseen. Voi tietysti olla, että nyt tilanne taas palautuu ongelmalliseksi, mutta sen näkee.

Aloitin kyllä lukea monia kirjoja, mutta jätin kaiken kesken. Osan jätin kesken sivulla 10, osan sivulla 350 (kuten Kate Mortonin Paluu Rivertoniin). Yritin etsiä lyhyitä ja pitkiä kirjoja, joista innostua, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi.

Onneksi sitten bongasin kirjastosta uutuushyllystä J. Ryan Stradalin vastasuomennetun romaanin Keskilännen keittiöt. Se vangitsi ensin kauniilla kannellaan ja sitten kiinnostavalla sisällöllään. Kirjan novellimaisissa luvuissa kerrotaan milloin kenenkin ihmisen elämästä, johon jotenkin aina liittyy Eva Thorvald, salaperäinen ja superlahjakas kokki, joka järjestää tuhansien dollarien arvoisia illallisia, joille on vuosien jono. Kuka Eva on, kuka hän saattaa olla, kenen kaikkien elämään hän vaikuttaa ja miten hänestä tuli mestarikokki? Kirja on mukavan kepeä muttei liiaksi viihteellinen. Keskilännen keittiöt muistutti muun muassa Maria Semplen Missä olet Bernadettea  sekä David Nichollsin Kaikki peliin -kirjaa.

Keskilännen keittiöt oli siis nopeasti luettava hauska, ironinen mutta myös hyvän juonen ja rakenteen sisältänyt kirja, jossa oli erityisesti puhe ruoasta. Tavallaan oivallinen kesäkirja! Vaikkakin joillekin kesäkirjoja ovat klassikoit, toisille taas kylmäveriset dekkarit. 

Nyt lähden taas etsimään hyvää luettavaa...


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Että tuntisin eläväni



Joskus harhailu kirjaston hyllyjen välissä kannattaa, jopa novellihyllyn luo eksyminen.

En ole novelli-ihminen, vaikka joitain hyviä kokoelmia olenkin lukenut (lähinnä siis Petri Tammisen novellit sekä Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin ovat miellyttäneet). Toisinaan käyn kuitenkin tuijottamassa novellihyllyäkin, ja jokin aika sitten silmiini osui Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni (WSOY 2013). En ollut aiemmin kuullut kirjasta enkä lukenut Variksen kirjoja.

Hieman alle 200-sivuinen teos upotti minut oikeastaan heti. Tarinat kulkevat 1920-luvulta nykypäivään ja ilahduttavasti ne liittyvät löyhästi toisiinsa. Tarinoiden henkilöt kuuluvat samaan sukuun - olkoonkin, että toisinaan menin kyllä sekaisin lapsissa, tädeissä, isissä ja sukulaisuussuhteissa kaiken kaikkiaan. Kovinkaan olennaista se ei aina ollut kuitenkaan.

Tarinat kertovat ajastaan, 1920-luvun todellisuudesta ja sodasta palaavista miehistä 1940-luvun puolivälissä, suurista ikäluokista ja niin edelleen. Yhteistä kaikille tarinoiden ihmisille on, että pohjimmiltaan suku on paras ja pahin, jokainen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ukkospilvenä taivaanrannassa on silti aina kuolema. Se tulee onneksi ja valitettavasti, se helpottaa ja tulee aivan liian varhain. Iloluonteisuudesta Että tuntisin eläväni -kokoelmaa ei tosiaan voi syyttää, mutta kuolemaa todellisempaa on silti se, että ihminen on ihminen kaikkina aikoina. Haaveet toteutuvat vain harvoin. Yhteiskunnan asettamat odotukset ja nopeasti hiipuvat onnenhetket ovat meidän kaikkien ristiksi kannettavaksi laitettu.

Että tuntisin eläväni oli paras tänä vuonna lukemani kirja. Sen myötä aion myös ehdottomasti lukea lisää Variksen tuotantoa. Teos sai minut monin tavoin mietteliääksi. Se sai toki miettimään suuria asioita kuten rakkautta ja kuolemaa, sukulaisuutta ja sen sellaista. Realistisissa ihmiskohtaloissa pitkin vaikkapa viimeisen sadan vuoden historiaa on jotain sellaista voimaa, joka saa minut kääntämään sivua kerta toisensa jälkeen. Se jos mikä on minun genreni.